Tässä, etenkin parin viimeisen kuukauden aikana, olen miettinyt suhdettani Suomeen ja Singaporeen.
Olen kotoisin keskikokoisesta kaupungista, ja jo Helsingin tungos on ahdistanut suunnattomasti. Pidän kotikaupungistani, etenkin kesällä, kun se herää eloon kauniine kukkaistutuksineen. Ja talvella kun se on lumen peitossa.
Singaporea rakastan suunattomasti. Nään huoneeni ikkunasta koko kaupungin yli ja merelle. Nukahdan katsellen kaupungin valoja ja kuunnellen basson jytkettä. Missä ikinä olenkin, mihin vuoden aikaan tahansa, löydän puita, kukkia ja lintuja. Tämä kaupunki elää.
Kouluni on asfalttiviidakon sijasta ihan oikeassa viidakossa. Tai ainakin melkein.
Vilukissana rakastan Singaporen lämpöä, ja pehmeän virvoittavaa merituulta. Kotona vihasin kylmyyttä, harmautta, loskaa, viimaa ja tihkusadetta.
Mainitsinkin jo, että inhoan Helsinkiä ja sen tungosta. Singaporessa en edes tajua ihmisten määrää. Ainoa ahdistus on varmaan metrossa ruuhka-aikaan. Paniikki ei iske, kun katsot suojatien toiselle puolelle, ja epäilet, että ihmismuuri aikoo jyrätä sinut.
Kuitenkin, miellän Suomen edelleen kodikseni. Epäilen, että se johtuu tämän paikan 'emotionaalisesta kylmyystä' (ei, en keksinyt yhtään fiksumpaa termiä). Tarkoitan, että täällä ei ole ketään, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Mikään ei torju kylmyyttä paremmin kuin kuuma tee ja juoruhetki rakkaan ihmisen kanssa tai halaus rakkaalta ihmiseltä.
Ja ei, poissa silmistä, poissa mielestä ei toimi. Ei ainakaan kun kyse on oikeista ystävistä. Ikävä ei helpota, sen kanssa vaan oppii elämään.
Sitten heitetään kysymys ilmaan: olenko tullut jäädäkseni? Palaanko koskaan pysyvästi Suomeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti