Asiakaspalvelukokemuksia

Ehkä huonoin bloggaaja koko maailmassa.

Mutta, viimieisessä postauksessa mainitsemani mystinen pallokoriste ei ollutkaan mikään valopallokuva, vaan ihmiset saivat kirjoittaa uuden vuoden toivotukset valkoisiin rantapalloihin, jotka kelluivat jonkin aikaa lahdessa.

Asiaan, eli siis asiakaspalveluun. Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat selata vaaterekkejä rauhassa läpi, ja kysyvät apua tarvittaessa. Tämähän on Suomessa aika yleinen käytäntö.

Mutta ei täällä... Auta armias, jos kosket yhteenkin vaatteeseen, niin heti myyjä on vieressäsi. Voisinko auttaa? Haluatko sovittaa? Ja vaikka kuinka kertoisi vain katselevansa, niin myyjähän on liimaantunut kantapäillesi. Yleensä tässä vaiheessa liukenen vähin äänin paikalta.

Mutta palvelu pelaa kosmetiikka-alalla.

Olin ennen joulua The Body Shopissa, ostamassa viimeisiä joululahjoja. Tai oikeastaan sitä yhtä, jonka olin pongannut viikkoa aikaisemmin samasta paikasta. Kyseisessä liikkeessä oli enään testeri jäljellä. Kysäisin, että onko niitä vielä jäljellä, mutta loppuunmyyty. Myyjä tarjoutui soittamaan läheisiin Body Shoppeihin, onko heillä tuotetta X jäljellä. Seuraavan ostoskeskuksen kaupasta löytyi kuin löytyikin vielä muutama. Aivan kuin tämä ei olisi riittänyt, myyjä kehotti minua katselemaan ympärilleni sillä välillä kun kipaisi hakemassa haluamani tuotteen.

Toinen tapaus sattui eilen. Olin jo ennen kuolannut erästä supersuosittua meikkipalettia, mutta en sitä silloin malttanut ostaa. Ja tämähän jäi tunnetusti harmittamaan. Kosmetiikkaketju Sephora kuitenkin ilmoitti perjantaina paletteja tulleen lisää.

En kuitenkaan saanut kiskottua itseäni liikkeelle, ja ajattelin käydä seuraavana päivänä muiden aktiviteettien jälkeen katsomassa, vieläkö jäljellä olisi. Kello oli neljä kun löysin tieni vihdoinkin Sephoraan, ja pyörin hetken ympäriinsä. Ei paletteja, ei hyvältä näytä. Löysin kuitenkin kauan kadoksissa olleen peitevoidesävyn.

Kysäisin vielä myyjältä, vieläkö meikkipaletteja on, mutta ne olivat myyneet loppuun edellisenä iltana. Harmittelin saamattomuuttani, ja maksoin peitevoiteen. Myyjä pyysi minua odottamaan hetken, ja katosi takahuoneeseen. Hän tuli sieltä yhden meikkipaletin kanssa, kertoen löytäneensä vielä yhden. Hän tsekkasi pomoltaan, saako myydä sen. Ja jotenkin kummasti pettymys vaihtui voitonriemuun. Illemmalla menin FB-sivulleni ja Sephoran profiiliin. Joku ilmoitti soittaneensa aamulla kyseiseen liikkeeseen, josta löysin omani, ja se myi vain eioota. Tästä puuduttavasta tarinasta opimme, että kannattaa itse raahautua paikalle.

Onko teillä traumoja asiakaspalvelusta tai palvelemattomuudesta?

Joulupalloilua

Niinhän se on, että jouluun on vajaa kuukausi. Ainoa ongelmani on, että suuri osa joululahjoista, tuliaisista ja syntymäpäivälahjoista on vielä hankkimatta.

Aivan marraskuun ensimmäisinä päivinä pongasin ensimmäiset tonttulakkiset myyjät. Oliko yllätys, että samaisessa kahvilassa oli valtavia piparkakku-ukkoja myynnissä? Jouluvalot alkoivat ilmestyä katukuvaan samoihin aikoihin. Voisin sanoa, että Suomen juhlavalaistus on jonkin verran hillitympi. Kuitenkin lumen peittämät kadut ovat kaunein juhlavalaistus.

Tuohon alakerran lätäkköön (altaaseen, mikä se nyt sitten kuvittelee olevansakkaan) on tulossa, erittäin kiinostava joulukoriste. Kelluvia valopallojako? Joulupallo? Siitä kuva, sitten kun valot palaa.

Löysin Ionista (kuva), yhdestä uusimmista ja isoimmista ostoskeskuksista oman pienen amerikkalaisen joulumaani. Teki mieli mennä hiplailemaan kaikkea mahdollista valokoristepaketeista joulupalloihin, ja lopuksi käpertyä nukkumaan yhden joulukuusen alle.

Ehkäpä toteutan sen ensi viikonloppuna :D

Toivottakaa onnea ensimmäiselle koeviikolle. Apua.

Petturi?

Tässä, etenkin parin viimeisen kuukauden aikana, olen miettinyt suhdettani Suomeen ja Singaporeen.

Olen kotoisin keskikokoisesta kaupungista, ja jo Helsingin tungos on ahdistanut suunnattomasti. Pidän kotikaupungistani, etenkin kesällä, kun se herää eloon kauniine kukkaistutuksineen. Ja talvella kun se on lumen peitossa.

Singaporea rakastan suunattomasti. Nään huoneeni ikkunasta koko kaupungin yli ja merelle. Nukahdan katsellen kaupungin valoja ja kuunnellen basson jytkettä. Missä ikinä olenkin, mihin vuoden aikaan tahansa, löydän puita, kukkia ja lintuja. Tämä kaupunki elää.

Kouluni on asfalttiviidakon sijasta ihan oikeassa viidakossa. Tai ainakin melkein.

Vilukissana rakastan Singaporen lämpöä, ja pehmeän virvoittavaa merituulta. Kotona vihasin kylmyyttä, harmautta, loskaa, viimaa ja tihkusadetta.

Mainitsinkin jo, että inhoan Helsinkiä ja sen tungosta. Singaporessa en edes tajua ihmisten määrää. Ainoa ahdistus on varmaan metrossa ruuhka-aikaan. Paniikki ei iske, kun katsot suojatien toiselle puolelle, ja epäilet, että ihmismuuri aikoo jyrätä sinut.

Kuitenkin, miellän Suomen edelleen kodikseni. Epäilen, että se johtuu tämän paikan 'emotionaalisesta kylmyystä' (ei, en keksinyt yhtään fiksumpaa termiä). Tarkoitan, että täällä ei ole ketään, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Mikään ei torju kylmyyttä paremmin kuin kuuma tee ja juoruhetki rakkaan ihmisen kanssa tai halaus rakkaalta ihmiseltä.

Ja ei, poissa silmistä, poissa mielestä ei toimi. Ei ainakaan kun kyse on oikeista ystävistä. Ikävä ei helpota, sen kanssa vaan oppii elämään.

Sitten heitetään kysymys ilmaan: olenko tullut jäädäkseni? Palaanko koskaan pysyvästi Suomeen?

Taustaa

Minä ja blogi? Ei, ei ja vielä kerran ei.

Totesin tämän jo useaan otteeseen syksyn aikana. Tämän puolen vuoden aikana tajusin, että tarvitsen jonkun kanavan purkaa ajatuksiani ja fiiliksiä yleisesti.

Tämä blogi, jos se täytyy kategorioida johonkin osastoon, on lähinnä lifestyle-blogi, jossa on fiiliksen mukaan shoppailua, angstausta, pohdiskelua, kuvia ja ruokaa. Blogin postaustahti on luultavasti epäsäännöllisen säännöllinen koulun ja sen kiireiden takia.

Vaikka kirjoitan blogia lähinnä itseäni varten, on se aina mukava saada kommentteja, rakentavaa kritiikkiä ja kysymyksiä. Luultavasti naamani ei heilu tässä blogissa hirveästi, vaan se on yleensä siellä kameran linssin toisella puolella.